Vaeltaminen vie mukanaan
Lauri Kuusinen, Futuro Travel
Mukava hapen ja liikunnan hankintatapa patikointi on yksistään jo siksi, että sitä pystyy harjoittamaan vuodenajoista ja säistä riippumattomasti. Liikkeelle lähdön ratkaisee pelkästään oma asennoituminen. Silti kyllä pitää tunnustaa, että aivan kaikista suurimman ilon tuottaa vaeltaminen kevään ja alkukesän vehreässä luonnossa – taustahälinänä ainoastaan lintujen riemukonsertti – ja myöhemmin taas lehtiruskan sadunomaiseksi värjäämässä syysmaisemassa.
Aihetta patikoinnin ylistykselle lisää sekin, että sitä voi yhtä hyvin harrastaa aivan yksikseen kuin porukalla samanmielisten kanssa. Porukkavaelluksen ehdoton etu on, että elämykset pystyy heti jakamaan muiden kanssa ja jälkeen päin vielä yhdessä käymään mieliinpainuvimmat uudelleen läpi.
Saksaan on sukupolvien myötä muotoutunut ainutlaatuisen kattava ja tiheä vaelluspolkuverkosto. Kiehtovissa maastoissa ja mieliinpainuvissa maisemissa se johdattaa kulkijaansa hyvin erilaisten seutujen halki. Tarvitsee ainoastaan astua lehtipuumetsän polulle, ja hetkessä on keskellä aivan omaa maailmaansa!
Viikko-ohjelmaani on vakiintunut melko säännöllisenä numerona keskiviikkovaellus ikämiesporukan kanssa. Asuinpaikkamme sijaitsee Keski-Saksassa Spessartin kukkulaisen metsäalueen reunassa, ja useimmat vaelluskierroksemme starttaavat suoraan kotiovelta, lähimetsien poluille ja kukkuloille. Vaihtelun vuoksi silloin tällöin ajellaan paikallisjunalla jokunen asemanväli kauemmaksi ja tallustellaan sitten sieltä kotiin. Taikka toisinpäin, palataan pitkän päivän päätteeksi junalla takaisin. Pituutta päiväetapeillemme kertyy 20-30 km välillä. Kulloisetkin päiväreitit ehdottavalla porukkamme vetäjällä on periaatteena, että alle 20 km pituinen patikka jättää päivästä vielä aivan liiaksi iltaa jäljelle!
Viikonloppuisin tai muuten vaimon kanssa tai yhdessä ystäväpiirin kanssa tehtävät kävelylenkit yleensä ovat 10-15 km pituusluokkaa.
Ihan kaikista vaelluksista tuttu ilmiö toistuu ukkoporukan vaelluksissakin: heti liikkeelle lähtiessä osallistujat valtaa hillitön keskinäinen kertomisen tarve. Juttua riittää sitten koko matkan ajaksi, henkilökohtaisista teemoista ajankohtaisiin yleis- ja paikallispoliittisiin. Miehiseen tapaan paljon tarinoidaan kokemuksista ja muistoista, joita oman ammattielämän aikana on kertynyt. Jokin mielenkiintoinen havainto ympäristön luonnosta ja maisemasta, tai sopiva teema, jonka osaa heittää väliin, sitten hetkeksi taas kääntää ryhmän keskustelut hyvinkin syvällisiin aiheisiin.
Itse erilaisia vaellusryhmiä vetäessäni saan säännöllisesti kokea ryhmän kokoonpanosta ja ikäjakautumasta riippumatta, heidän tavanomaisuudesta eroavassa tilanteessa ja ympäristössä herkistyvän aina jossakin vaiheessa palaamaan tarinoissaan liikkumaan varhaisen lapsuutensa ja nuoruutensa muistoissa!
Eväät repussa kuuluvat vakiovarustukseen ja ovat tähän asti jo jonkin aikaa muodostaneetkin ainoan ravitsemusmahdollisuuden matkan varrella. Mutta nyt kun metsä- ja muut ravintolat pikkuhiljaa taas saavat aukoilla terassejaan ja oviaan, kuuluu patikkakierrokseen olennaisena osana päivärasti jossakin tänne tyypillisiä yksinkertaisia, maukkaita ruokalajeja tarjoavassa paikassa. Omista suosikeistani esimerkiksi yksi on rahvaanomaiselle kalskahtavalla nimellä kulkeva, mutta itsessään hieno ruokalaji sianpääsyltty. Suomessa tunnettu alatoopina ja varsinaissuomalaisella synnyinseudullani myöskin nimellä sile. Etikkaisen yrttimajoneesin, sipulirenkaiden ja ehdottomasti paistinperunoiden kanssa. Tuopillinen tynnyristä laskettua vaahtoavaa paikan olutta melkoisen vastustamattomasti tyrkyttää itseään palan painikkeeksi!
Lisää vastaavia artikkeleja
